itse laulat minä vain juttelen

Levittelen selitellen käsiäni ulkorappusilla. Tulisin käymään, jos vielä huolittaisi. Toiset ihmiset aiheuttaa aistien ympärille pilviä, en ymmärrä enää oikeasti olemassa olevaa maailmaa, en kuule enkä näe. Aisteille ei voi yhtä aikaa olla olemassa paljaita konstruktioita ja lihaa niiden ympärillä. Vituttaa.

Palautan kandin viikon päästä.

Oli se valmis tai ei. Minä en ole. Olen äärimmäisen syvässä akateemis-eksistentiaalisessa kriisimontussa. Pohjalla virtaa vesi ympyrää, joten päähän sattuu. Mudan läpi kulkeutuu kosteutta, joka valuu järviin ihanaksi puhtaan neitseelliseksi pohjavedeksi, mutta minä en ole nestettä toisin kuin kissat. Ollapa kissa.

Äitienaamu helli auringolla, mutta pian Helsinki kulutti kauniin sään loppuun. Kohta sataa taas lisää vettä monttuun ja valkovuokot menee kiinni. En ehtinyt käydä ottamassa pohjoisen mummille niistä kuvaa. Pohjoisessa valkovuokot vaikuttavat uhanalaisilta, samoin mustarastaat.

Kävin Turussa. On taas pussikaljasää. Viihdyn yksin kotona. Työpöytä lisäisi ahkeruutta. Ehkäpä joku kauppa pitää ovia auki sellaiselle, jonka äiti asuu kaukana.

tisseistä, kissajumalista ja astronauteista*

Neljännen ja viidennen päivän välissä olin ensimmäisen yöni yksin kotona. Oikeastaan luulen sen olleen ensimmäinen yö kuukausiin, etten jakanut nukkuma-asuntoa jonkun kanssa. Pitkäksi aikaa se tullee jäämään myös viimeiseksi.

Kun edelliseen olemisen laitaan tottuu, alkaa varovasti kuvitella seuraavaa. Ajatuksellinen akseli menneisyyden ja tulevaisuuden välillä vertailee jatkuvasti tullutta, pysähtynyttä ja muuttuvaa, mikä lähtisi kivasti irti ja minkä voisi korvata toisenlaisella. Mikä kannattaa?

Jokusen kerran elämässäni olen pakannut tavarani ja siirtänyt ne uuteen kotipaikkaan. Olen asunut kolmessa kunnassa, kerrostaloissa, omakotitaloissa. Olen asunut omassa huoneessa, sisarusten kanssa yhteisessä huoneessa, äidin kanssa samassa huoneessa, omassa asunnossa, jaetussa asunnossa. Olen asunut yksin viidessäkymmenessä neliössä ja kolmestaan kahdeksassatoista. Uutuudenviehätyksen säilymiseksi olisi muutettava tuntemattomien kanssa kimppaan tai aivan yksin keittokomeroon. Ei sillä, että olisi mikään kiire. Eikä sillä, että kaipaukseni uutuudenviehätystä kohtaan välttämättä olisi akuutti tai ennenkään merkinnyt mitään. Kunhan huomasin.

Olen unohtanut kertoa, että kommuunissamme on nykyään kaikki ovet paikoillaan, eikä kahden huoneen välistä reikääkään enää ole.

Eilen nukahdin lauseopin hellään syleilyyn. Elämän käsittäminen illasta iltaan on helpompaa kuin aamusta aamuun. Lehdessä terveysvalvojat kertoivat, että iltavirkut voivat huonommin.

Ennen kuin nukahdin, kävelin kotiin hämärän laskiessa. Kiroan hämärän laskun tapahtumana, jossa ihminen lyhyen ajanjakson aikana tuntee sokeutuvansa hetki hetkeltä, kunnes saapuu lohdullinen pimeä. Pimeässä ei kuulukaan nähdä mitään sellaista, mihin valoisassa yrittää kiinnittää huomiota. Kävin päässäni keskustelua, miksi tarpeeton ei merkitse sitä, jolla ei ole tarpeita, vaan sitä, jolle ei ole tarvetta**.

Puhelimessani pauhaava galaksiseikkailu lähettää ilmoituksen aina, kun jonkin planeetan asukkaat saavat tuotantonsa valmiiksi ja ovat nälkäisiä. Neljäntenä päivänä huoneeseeni sulkeutunutta flunssakaranteenia nuo ilmoitukset vakuuttivat mut siitä, etten ole tarpeeton ja yksin.

Henkinen suvanto, johon kontaktittomuus maailman kanssa pikkuhiljaa vei, ei ole oiennut vieläkään. Mielen urat viettävät edelleen sellaiseen ojaan, johon en varsinaisesti haluaisi joutua. Koskaan ei tiedä, mitä pohjalla on, mutta tietää, kuinka se itseen vaikuttaa ja kuinka vaikea sieltä on kampeutua pois. Urat vettyvät ja mieli stimuloituu pienimmistäkin ojaärsykkeistä. ***

Tänään retkikuntamme suunnisti Ikean luolastoihin. Henkilökohtaisena tavoitteenani oli poistua herrasmiehen oloisen pehmobambin kanssa, mutta tavaratalon pehmobambikanta oli romahtanut viime käynnin jälkeen. Suunnitelmien muutoksista edelleen häkeltyneenä rakensin myöhemmin illalla mappeja ja laatikoita. Ystäväni huolestui: olenko kasvanut aikuiseksi? Vastasin, etteivät aikuiset ainakaan myönnä tuntevansa syvää kuvotusta hankittuaan mappeja. Mulla on vielä toivoa.


* Otsikon harhaanjohdattelevuus on tahallinen mainoskikka. Kommuunitoverini kertoi kuitenkin lukeneensa aiheet yhdistävää sarjakuvaa, jollaista ajattelin itsekin tuottaa joskus.

** Pikainen arvausleikittely ja konsultoiti oman pääni ulkopuolisiin päihin jätti ehdotelmaksi semanttisen laajentuman kautta syntyneen semanttisen siirtymän. Vakuuttavaa tietoa aiheesta otetaan vastaan toimituksessa.

*** En ole aikaisemmin ajatellut, että mieleni stereotyyppinen kuvannos merkitykselle oja on erästä lapsuudenkotiani vastapäätä kulkenut tienvarsioja, johon kerran valui auto. Se kulki tunnelissa kotikadulta pihateille kulkevien teiden alitse ja kuljetti satuvettä taikametsän purosta. Luultavasti myös paljon sulamisjätettä ja paskaa päätellen pikku minun mekkojen helmoista.

helmikuu

Ote itseltäni helmikuulta:

"On joitain oikeinkirjoituksellisia asioita, joista häkellyn edelleen vanhalla iällä. Uskon sen johtuvan ilmiöstä, jossa ihmiset eivät lue sanoja kokonaan. Ja ehkä osittain sosiolektisista syistä. Lausun kyynärpään kyynerpäänä. 

Elämässäni on aivan valtavasti ihmisiä, joille haluaisin vain toistaa olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu olet hassu. Mahdollisesti maata jossain klassikkomiljöössä ja katsella silmiin niin paljon kuin itsekontrollini antaa myöten (katselisin mielelläni ihmisiä silmiin kaiken sen ajan, jota en käytä muun maailman aktiiviseen havainnointiin, mutta joku suodatin laskee aina sekunteja, jotka livahtavat [omasta mielestäni] sosiaalisesti oudoksuttavan puolelle). 

Harkitsen erästä aivan järjetöntä harppausta. Eikä sellaisesta kannattaisi edes mainita, ennen kuin on päättänyt harkintansa johonkin. Tai ennen kuin on vakavissaan valmis avaamaan aikeitaan kysyjille. 

Kaikki on niin kaunista. Toisaalta joissain tilanteissa osaan suoraviivaisesti rajata omasta mielestäni rumat jutut. Näihin tilanteisiin ihmiset eivät lukeudu. Olen miettinyt, miksi suhtaudun hartaudella graafisten ilmeiden tai pienkodinkoneiden kauneuteen, mutta ihmisillä on vain ulkonäöllisiä ominaisuuksia. Ihmisissä on ulottuvuuksia enemmän kuin leivänpaahtimessa. 

Tahtoisin kirjoittaa kokonaisen teoksen aiheesta oma ajatuksellinen maailmani ja sen konstruktiot. Itselleni vain, ja vähän siksi, että vaikeassa tilanteessa voisin viitata omaan teokseeni sivunumerolla ja pyytää sijoittamaan sanomiseni siihen. Ettei aina tarvitsisi selittää. Ja myös siksi, että voisin todellisesti muokata omaa ajatteluani parempaan ja rakentaa uutta. Ei vain keksiä pyörää joka kerta uudelleen, kun sen on ajan saatossa unohtanut. 

Avainsanoja: maailma, ihminen, elämä, rakenteet, rakkaus, kauneus, kieli, konteksti."

tammikuu

Ote itseltäni tammikuulta:

"Välillä kaikki muut ihmiset tuntuvat selviytyvän velvollisuuksistaan paremmin kuin itse osaisi edes unelmoida. Vapaa-ajan luovista puhdetöistä puhumattakaan. Ihminen on edelleen mulle paradoksi siinä määrin, etten ymmärrä, kuinka yhtäaikaisesti saattaa sekä puristua henkisesti erilaisten tahto-, ahdistus- ja tarvetilojen välissä muodottomaksi massaksi että viettää fyysisesti letkeän joutilasta elämää. Keho makoilee heinä suussa riippukeinussa aivan samassa hetkessä, jossa mieli kietoutuu itseensä siltä osin kuin se ympäröivää rajoitusten maailmaa ymmärtää. 

Hyvin varmasti jossain tulevaisuudessa joutilaisuudesta aiheutuvat byrokraattiset ongelmat saavuttavat fyysisen ruumiini, jolloin luultavasti kuihdun nälkään.
Sitä ennen on vielä päiviä iloittavaksi ja ihmeitä havainnoitavaksi! Sanoista tekoihin ehtii muulloinkin. Lehdessä teologi sanoi, että Jeesus paheksui hengen velttoutta eikä suinkaan joutilaisuutta. 

Mulle vuodenvaihde on ehdottoman tärkeää ja käänteentekevää. Mun maailman luonnonvoima. Lähiaikoina vuoteni vaihtui kaksi kertaa. 

Mieleni halajaisi jonkinlaista lupausta tulevalle vuodelle kaikkien ihmisyyttä parantavien projektien™ oheen. Lupauksen kokoinen kokonaisuus voisi syntyä inttämisen vähentämisestä. Ihan joka kerta ei tarvitse olla periaatteellisesti eri mieltä. 

Jonkun villin tanssijan kyynärpää luultavasti mursi kylkiluuni. 

'Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.'
– Tuutikki 

tila: Olin menossa ajoissa nukkumaan."

liikkeelle (deskriptio)

On aika korkata tämä vuosi. Toimenpide hoidettakoon kunniallisesti henkinen pää pystyssä ja henkinen ryhti ojennuksessa. Oppikirja väittää, että henkisesti voi olla paha olo, vaikka fyysisesti vaikuttaisi ryhdikkäältä. Luulen, että oppikirjat jättävät mainitsematta paljon tasoja, joilla hyvät ja huonot olot voivat ilmetä.

Tänään puin oikeat vaatteet päälle, kun lähden hakemaan lisää nenäliinoja kaupasta. Katsoin silmiin vain peräkassan ihanaa tyttöä. Puistotiellä hullunkurisuus valtaa varpaat lähes aina. Kaikkien vanhempien, lasten, koiranulkoiluttajien ja muiden oikeiden ihmisten lomassa se tuntuu luonnolliselta, koska hullunkuristahan ihmisenä oleminen on. Kehossa tuntuu asioita, joista osan haluaisin pois. Haluaisin pois kuumeen, nielutulehduksen ja rään. Haluaisin pois epävarmuuden, epäilyt ja yhteiskuntakelpoisuuden ulkopuolelle jäävät tavat ajatella. Itseä tarpeineen on helpompi tarkastella ulkopuolelta, jos on mahdollisimman ulkopuolella: ulkopuolella huoneesta, sisältä, tutulta polulta, mukavuusalueelta.

Menin halpaan ja ostin aloe vera -nenäliinoja.

Arkistossa on juttuja, jotka olen alottanut, mutten saattanut loppuun. Niissä on kokemuksia. Kokemuksia on myös niiden ulkopuolella. Niissä on tunteita, tunteita on myös niiden ulkopuolella. Alan hahmottaa, millaiseksi elämä muovautuu, kun sitä kulkee kokemusvainu päällä. Siitä tulee hullua, ihanaa ja vapaata. Sen mennessä tunteet eivät pysy aloillaan eivätkä järjestyksessä. Ne hyppelevät, vaihtavat asemiaan, kusevat omaan silmään, heristävät sormea päälle, keräävät paskasta, puhdistavat, hoivaavat, taputtavat päälaelle. Ennen kaikkea ne eivät kestä normatiivista tarkastelua kuin pieninä hetkinä kerrallaan. Luon takaumia myöhemmin, jotta edes jotkut juttujen langoista pysyisivät käsissäni.

Haluaisin oppia puhumaan. En pitämään puheita, vaan soittamaan puheluita ja keskustelemaan askarruttavista mietteistä ennen kuin on liian myöhäistä.

ihan kiva välitila

Elämään koskee. Maailmaan sattuu. Oleminen särkee.

Pienet ajatukset valtaavat mietteet. Miltä tuntuu istua jonkun kodissa kissa sylissä posket täynnä marmelaadia. Miltä tuntuu puhaltaa niskaan kaupungin yllä. Miltä tuntuu herätä hetki ennen junan lähtöä tavarat ja raajat levällään. Miltä tuntuu luovuttaa. Miltä tuntuu soittaa etydi ilman housuja.

Jossain on kai tänään joulu. Onhan mullakin, muttei pitopöydän antimista löytynyt oransseja kalanmunia. Syntyi tyhjä olo, jolle pöydässä vain naurettiin. Pikakuvien valtakuntaan johtava sovellus on rikki, hetket ovat jäädä tallentumatta. Torttujakin saa leipoa vasta pyhänä.

Olen kirjoittanut joskus siitä, millaisessa idiolektin dilemmassa rämmin, kun en suunnattomasti välitä tykätä, mutta pelkään raastavani loppuun rakastaa. Silti rakastan sanaa rakastaa. Rakastuminen on helppoa ja rakkauden kohteeksi voi valita lähes mitä vain.

Olen kirjoittanut joskus siitä, että lokeroista sen sijaan en pidä. Tiedän, että itsekin ihmisenä hahmotan olevaa niiden avulla väkisin, mutta ne täytyy tiedostaa. Jos taitaisin, poistaisin ne mieluusti kokonaan, ja sen toiveen myötä niiden tiedostamisesta tulee entistä raskaampaa. Viimeistään huoli painaa maahan asti. Huolin kollektiivisien yhteislokeroiden seinien vahvuutta. Seinät jämeröityvät yllättävästi ja vaivihkaa, kun kaikki muut ihmiset eivät aktiivisesti jaksa tiedostaa lokeroitaan.

Olen kirjoittanut joskus siitä, kuinka paljon ympäröivät tilat ja tilanteet vaikuttavat jokaiseen hetkeen osineen. Hetken osan voi irrottaa kokonaisesta kuvasta ja vapauttaa ajasta. Sellaista voi käsitellä, pyöritellä, tutkia ja ihailla. Kaiken siitä irtoavan ilon voi käyttää ja sen epätäydellisyydet muuttaa näennäisen rationaaliseksi tiedoksi. Lopulta se tulee kuitenkin palauttaa paikoilleen, jolloin irrottajan jättämät jäljet pyyhkiytyvät pois, koska ne eivät merkitse mitään koko kaikkeuden kontekstissa. Irrottaja huomannee subjektiivisesti kokeneensa jotain. Mikäli ei ennen seuraavan palan irrottamista yritä nähdä itsensä yli, kerää ennemmin tai myöhemmin vakuuttavan määrän stabiilia ymmärrystä. Stabiilille ymmärrykselle rakentuu kaikki se, mikä ei olisi olemassa, jos yksikään olento ei olisi tässä hetkessä samoja asioita kuin edellisessä.

Tarkoitus oli johdattaa muutamalla lauseella vallitsevaan olotilaan, jossa yhtäkkiä kaikki sisältää kaiken eikä mikään mitään. Ääripäät hämärtyvät ja neutraalistakin tulee latautunutta. Enkä varmaan edes tiedä, mitä rakastaminen on.

Öisen syntaksini mallipuutarha rehottaa.




Moraalinen tekstikrapula syntyy juuri tällaisista kertomuksista, jotka käsittelevät liian paljoa ja selittävät liian suppeasti.

kädelläkävelevä

Kommuunin vessan oveen saatiin viimein lukko.

Pian vaihtuva vuosi kutkuttelee. Henkinen tyhjä pöytä kirvoittaa ideoita ja peittää vanhat sotkut. Haluaisin jo unohtaa sotkut. Ajattelin ensi vuonna etsiä arkea elämääni, jottei oleminen olisi koko ajan niin tuskaisen tiedostettavaa. Kaipaisin vaikka ihan pieniä arjen murusia, joilla hiljentää oppikirjatodellisuuden takaisen maailman pauhu.

Kerran kävelin heräilevän ja töihin kiiruhtavan Töölön halki, sillä halusin nukkumaan. Vielä tovi aiemmin raekuuron takana piilotellut aurinko virnuili, koska ihmiset menivät lankaan ja luulivat, että olisi kurja sää.

Kerran kävelin Finlandia-talon takana, kun aurinko ei paistanut, muttei ollut vielä pimeääkään. Joutsennuorukaisen oli huono kiihdyttää jäätyneellä lahdella. Joutsenien pyllyjä ei palellut, ollapa joutsen. Lentoja säesti paikallinen roskisrumpali, jonka nopearytmiset teokset uhkasivat jokaisen olevan laulun arvoinen, mikä pitänee kutinsa. Talvella näköhavainnot korostuvat entisestään, kun valoa on niin harvakseltaan.

Kerran kävelin pizzeriaan. Itsenäisyyspäivänä kaupat olivat huonosti auki. Pizzeriassa oli kristallikruunu ja kristallissa oli pizzaa. Kruunun laita oli puhtaampi.

Kerran kävelin raitiotievaunupysäkille päästäkseni raiteita pitkin jonnekin muualle. Nousin seuraavan raitiotievaunun kyytiin. Samaan vaunuun nousi seuraavalta pysäkiltä pitkänhuiskea arvokas salkkumies. Se käveli koko vaunun halki tyynenä, mutta vaivihkaa ympärilleen pälyillen. Samaan vaunuun nousi sitä seuraavalta pysäkiltä pieni viiksimies. Se ei ollut tyyni, vaan oli kaatua lipunleimaajaan. Samaan vaunuun nousi joltain pysäkiltä vain näennäisesti läsnäoleva sätkänpolttaja. Sitä ei kiinnostanut mikään, ei edes tulipalo.

Yhtenä yönä makasin mun pedissä työntäen eteerisesti nugettia naamariini. Muruja löytyy edelleen lakanalta. Mielessäni on silti tietty huolettomuus, sillä viimeaikaiset yövieraat eivät ole koostaneet valituksia.

Elämä on aivan mieletöntä.