Pari vuotta takaperin vuodatin pitkiä juttuja tuntemuksistani teatterista. Parissa vuodessa tunne ei ole laimentunut, mutta muuttunut hieman arkisemmaksi. Sellaiseksi, missä tekeminen on fiilistelyä suuremmassa asemassa. Tänään läpimenoa ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan seuratessani hiipi sellainen vanha fiilistelyvuoto takaisin. Ainutlaatuinen tilaisuus istua lihansyöjäkasvin kidassa, sovitella hököttimiä päälle, pursotella polyuretaanivaahtoa vääriin paikkoihin. Innostua suunnattomasti jätesäkin revetessä kauniisti oikeasta kohdasta koko matkalta. Työn päätteeksi hämyinen lato jähmettää nilkat.
Vaikka mä olen onnellinen koko ajan kaikesta, on kiva kokea samaa varauksettomuutta kuin joskus pitkien juttujen vuodatuksen aikoihin. Onnellinen voi olla ilman pelkoa epäonnesta. Koska tarpeeksi positiivisena negatiivinenkin näkyy positiivisena. Niin mä luulen. On tehtävä kliseinen irtipäästö. Missä irtipäästö on kliseinen, jokainen saa täyttää kliseisen kolosen ihan millä haluaa.
niinpä! noi viimeiset lauseet siis, emmä siitä teatterista kamalasti tiedä mitään.
VastaaPoistahi :3 mä luulen että sä tunnet ainaki yhen osa-alueen paljon paremmin ku mä, ku oot lukenu niin monta näytelmää!
VastaaPoista